Oman elämän mittaaminen on jo monille ihmisille arkipäivää – miksi emme hyödyntäisi mahdollisuutta myös kliinisissä tutkimuksissa? Olen jo vuosia rohkaissut ottamaan tutkimusasetelmiin mukaan sensoreita tai applikaatioita vähintäänkin eksploratorisesti. Luulisi, että seuraamalla tutkimuspotilaan arkea voisi ainakin nähdä, lisääntyykö elämän aktiivisuus lääkkeen käytön aikana verrattuna kontrolliryhmään. Digitaalinen seurantahan tuo objektiiviseksi numeroiksi sen, mitä aiemmin on kysytty potilaalta ja tallennettu tieto on perustunut muistiin tai mielipiteeseen. Voi kunpa kaikki olisikin yksinkertaista. Intoani on haastettu vuosien varrella monilla hyvin relevanteilla kysymyksillä: Mitä sensori oikeasti mittaa? Mitkä asiat voivat antaa samanlaista dataa, kuin mitä haluamme mitata ja sekoittaa tuloksia? Toimiiko sensori teknisesti oikein? Laskeeko se oikein sen, mitä mitataan? Miten laitteet saadaan potilaille? Osaako potilas käyttää laitetta? Muistaako ladata? Toimiiko verkko? Miten anal

Measuring one’s own life has already become part of everyday life for many people – so why would we not also make use of this opportunity in clinical trials? For years, I have encouraged the inclusion of sensors or applications in study designs, at least on an exploratory basis. One would think that by following the everyday life of a study participant, it should at least be possible to see whether life activity increases during treatment with the medicine compared with the control group. After all, digital monitoring turns into objective numbers what used to be asked of the patient, with the recorded information based on memory or opinion. If only everything were that simple. Over the years, my enthusiasm has been challenged by many highly relevant questions: What does the sensor measure? What factors could produce data that look like what we want to measure and thereby confound the results? Does the sensor function technically as intended? Does it calculate correctly what is being me

Oletuksena on aina, että kun lääke menee kehityksessä eteenpäin, sen tehoon uskotaan. Olen monesti kollegoiden kanssa keskustellut siitä, miten tehtävänämme on liputtaa lääkkeen riskit ja etsiä niille ratkaisuja. Työ voisi olla rankkaa haasteissa rypemistä, jollei se samalla olisi niin inspiroivaa. Kaikkein antoisinta on olla mukana eri aloilta tulleiden lääkekehitysasiantuntijoiden keskustelussa. Yhteistyössä huokuu arvostus, koska kukaan meistä ei saisi yksin projektia eteenpäin. Näkökulmia on usein yhtä monta kuin pöydän ympärillä on osaajia ja niistä sitten kuin ihmeen kaupalla löydetään yhdessä tie eteenpäin – kuuntelemalla ja rakentamalla toisten tuomien ajatusten päälle. Tai joskus pitää päättää, että tietä eteenpäin ei ole. Kun on vuosikausia työstetty projektia eteenpäin, on erityisen vaikeaa todeta, että mahdollisuuksia ei enää ole. Olen nähnyt monia projekteja, joita on pidetty hengissä vuodesta toiseen siksi, että aina on löytynyt uusia mahdollisuuksia, vaikka todennäköisyy

When a medicine moves forward in development, the starting assumption is usually that its potential efficacy is still believed in. I have often talked with colleagues about how our role is to recognise the risks around a medicine and look for ways to address them. The work could feel heavy if it were only about wrestling with uncertainty and setbacks, but that is also what makes it so compelling. What I find most rewarding is being part of conversations with drug development experts from many different fields. There is real respect in that collaboration, because none of us could move a project forward alone. Around the table, there are often as many perspectives as there are experts, and somehow a path forward begins to take shape—by listening carefully and building on one another’s ideas. And sometimes, just as importantly, the decision is made that there is no path forward at all. When a project has been carried forward for years, it can be especially difficult to admit that the real

A cornerstone of clinical development is looking far ahead. You can’t focus only on the next study; you also have to ensure it will properly serve what comes later in development. I’m asked whether I could design the next phase’s studies. The answer is yes—provided we also map the road beyond that. Every stage of development becomes the foundation for the next ones, and the only way to avoid wrong choices is to look far enough ahead. All prior data and results are, of course, highly decisive—they form the up-to-date knowledge used to weigh opportunities and risks. Based on knowledge and theory, we arrive at the assumptions on which the next plan is built. The theory consists of the scientific literature related to the specific drug target, which must be continually updated through discussions with experienced experts. The second key foundation for plans is understanding the environment—what treatments are already available for the disease in question, what others are developing for the

Kliinisen kehityksen peruspilari on kauas katsominen. Ei voi keskittyä vain seuraavan tutkimukseen, vaan pitää varmistaa, että se palvelee oikein myöhemmin etenevää kehitystä. Minulta kysytään, että voisinko suunnitella seuraavan vaiheen tutkimukset. Vastaus on, että voin, kunhan hahmotetaan tie myös siitä eteenpäin. Kehityksen jokainen vaihe on seuraavien perusta, ja ainoa tapa välttää vääriä valintoja on katsoa riittävän pitkälle. Kaikki aiempi data ja tulokset ovat tottakai hyvin ratkaisevia – niistä muodostuu ajantasainen tieto, jonka avulla mahdollisuuksia ja riskejä pohditaan. Tiedon ja teorian perusteella saadaan oletukset, joihin jatkosuunnitelma perustuu. Teoria koostuu tieteellisestä kyseiseen lääkekohteeseen liittyvästä kirjallisuudesta, jota jatkuvasti tulee päivittää keskusteluissa kokeneiden asiantuntijoiden kanssa. Suunnitelmien toinen tärkeä perusta on ympäristön ymmärtäminen – mitä hoitoja jo nyt on käytettävissä kyseiseen sairauteen, mitä muut ovat kehittämässä samaan