Oman elämän mittaaminen on jo monille ihmisille arkipäivää – miksi emme hyödyntäisi mahdollisuutta myös kliinisissä tutkimuksissa? Olen jo vuosia rohkaissut ottamaan tutkimusasetelmiin mukaan sensoreita tai applikaatioita vähintäänkin eksploratorisesti. Luulisi, että seuraamalla tutkimuspotilaan arkea voisi ainakin nähdä, lisääntyykö elämän aktiivisuus lääkkeen käytön aikana verrattuna kontrolliryhmään. Digitaalinen seurantahan tuo objektiiviseksi numeroiksi sen, mitä aiemmin on kysytty potilaalta ja tallennettu tieto on perustunut muistiin tai mielipiteeseen. Voi kunpa kaikki olisikin yksinkertaista. Intoani on haastettu vuosien varrella monilla hyvin relevanteilla kysymyksillä: Mitä sensori oikeasti mittaa? Mitkä asiat voivat antaa samanlaista dataa, kuin mitä haluamme mitata ja sekoittaa tuloksia? Toimiiko sensori teknisesti oikein? Laskeeko se oikein sen, mitä mitataan? Miten laitteet saadaan potilaille? Osaako potilas käyttää laitetta? Muistaako ladata? Toimiiko verkko? Miten anal

Oletuksena on aina, että kun lääke menee kehityksessä eteenpäin, sen tehoon uskotaan. Olen monesti kollegoiden kanssa keskustellut siitä, miten tehtävänämme on liputtaa lääkkeen riskit ja etsiä niille ratkaisuja. Työ voisi olla rankkaa haasteissa rypemistä, jollei se samalla olisi niin inspiroivaa. Kaikkein antoisinta on olla mukana eri aloilta tulleiden lääkekehitysasiantuntijoiden keskustelussa. Yhteistyössä huokuu arvostus, koska kukaan meistä ei saisi yksin projektia eteenpäin. Näkökulmia on usein yhtä monta kuin pöydän ympärillä on osaajia ja niistä sitten kuin ihmeen kaupalla löydetään yhdessä tie eteenpäin – kuuntelemalla ja rakentamalla toisten tuomien ajatusten päälle. Tai joskus pitää päättää, että tietä eteenpäin ei ole. Kun on vuosikausia työstetty projektia eteenpäin, on erityisen vaikeaa todeta, että mahdollisuuksia ei enää ole. Olen nähnyt monia projekteja, joita on pidetty hengissä vuodesta toiseen siksi, että aina on löytynyt uusia mahdollisuuksia, vaikka todennäköisyy

Kliinisen kehityksen peruspilari on kauas katsominen. Ei voi keskittyä vain seuraavan tutkimukseen, vaan pitää varmistaa, että se palvelee oikein myöhemmin etenevää kehitystä. Minulta kysytään, että voisinko suunnitella seuraavan vaiheen tutkimukset. Vastaus on, että voin, kunhan hahmotetaan tie myös siitä eteenpäin. Kehityksen jokainen vaihe on seuraavien perusta, ja ainoa tapa välttää vääriä valintoja on katsoa riittävän pitkälle. Kaikki aiempi data ja tulokset ovat tottakai hyvin ratkaisevia – niistä muodostuu ajantasainen tieto, jonka avulla mahdollisuuksia ja riskejä pohditaan. Tiedon ja teorian perusteella saadaan oletukset, joihin jatkosuunnitelma perustuu. Teoria koostuu tieteellisestä kyseiseen lääkekohteeseen liittyvästä kirjallisuudesta, jota jatkuvasti tulee päivittää keskusteluissa kokeneiden asiantuntijoiden kanssa. Suunnitelmien toinen tärkeä perusta on ympäristön ymmärtäminen – mitä hoitoja jo nyt on käytettävissä kyseiseen sairauteen, mitä muut ovat kehittämässä samaan

Kliinisen tutkimuksen prosessissa saa nyt luvan kanssa keskittyä olennaiseen. Keskustelu viranomaisen kanssa vie eteenpäin myös prosessia, kunhan teollisuus ei itse tee siitä tarpeettoman monimutkaista. Järkevä ajattelu on sallittua.

Istuskelimme vuosia sitten työryhmässä, joka pohti sitä, miten kerätään näkemyksiä. Kielenä oli englanti ja keskustelun kohteena ”insight” – mitä se on ja mitä se ei ole. Suomen sana ”näkemys” on oikeastaan varsin toimiva käännös...